Top 6: Elokuvat 2013

En ole vieläkään ihan varma, että missä kohtaa elämääni lakkasin kirjoittamasta muista aiheista, kuin populaarikulttuurista. Mutta miehen on mentävä sillä, mitä virta mieleen tuo ja vuoden 2013 aikana sinne mieleen onkin kasaantunut kaikennäköistä. Yksi näistä suurista kasaajista on tietenkin elokuvat ja siksi ajattelinkin vilkuilla hieman taaksepäin ja listata omat kuusi suosikkielokuvaani kuluneelta vuodelta, perusteluineen. Kuluva vuosi onkin ollut yksi kaikkien aikojen tasokkaimpia ja minäkin pääsin syömään sanani, kun väitin ettei vuoden 2012 tykitystä voisi vielä pitkiin aikoihin ylittää. Vuoden aikana saatiin kuitenkin kaksinumeroinen luku pätkiä, jotka olin valmis nostamaan henkilökohtaisille listoilleni. Moni tämänkin listan ulkopuolelle jäänyt pätkä olisi helposti yltänyt esimerkiksi vuosien 2010 ja 2011 top 6 -listalleni. Vyöttäkää pöksynne. Nyt on siihen viimeinen tilaisuus.

 

gravity

Minä olin hieman myöhäinen lintu Gravityn suhteen. Elokuva (jonka muutenkin saimme kuukauden myöhässä) oli ehtinyt pyöriä Suomessa jo ruhtinaalliset pari viikkoa ennen kuin sain viimein istutettua itseni penkkiin. Trailereiden ja ennakkotietojeni perusteella odotin rauhallista ja kenties jopa filosofista tunnelmointielokuvaa, joka kannattaa mennä katsomaan juuri oikeassa mielentilassa uppoavuuden maksimoimiseksi. Kävi ilmi, että olin aika pahasti väärässä. Puolitoista intensiivistä tuntia myöhemmin valot palasivat saliin ja istuin järkyttyneen jähmettyneenä tuijottamassa lopputekstejä. Gravity on vuoden ja vuosikymmenen jännittävin elokuva. Se sai jopa allekirjoittaneen elokuvien parkkiinnuttaman kropan hakeutumaan Bio Rexin sinisen penkin reunalle ja sormet suuhun. Kaikin tavoin kaunis ja tunnelmallinen pätkä juoksee vauhtiin päästessään kovempaa kuin Usain Bolt, mutta vetääkin vauhdillaan marathonin hidastamatta. Intensiivinen 3D:lle oikeutta tekevä kokemus, joka oli ehdottomasti nähtävä juuri valkokankaalta. Eikä George Clooneyn aina niin ihana naamakaan elokuvaa satuttanut. Päinvastoin.

IMDB

 

manofsteel

Tiimi Man of Steelin takana oli vakuuttava. Zack Snyder ei minun kirjoissani ole koskaan tehnyt huonoa elokuvaa, mutta siitä huolimatta selkärangassani oli edelleen tiukasti kiinni se fakta, että Teräsmiehestä ei voi tehdä mielenkiintoista millään tapaa. Minun silmissäni hahmo oli aina se naurettavalla tavalla överi ja ylivoimainen kirkkaisiin trikoisiin pukeutuva mies, jonka valepuvun ei kuuluisi toimia missään olosuhteissa. Man of Steel kuitenkin teki sen, mitä salaa toivoin sen tekevän. Ennakkoluulot oli pyyhitty… vaikka Clark Kent -valeasun ei kuuluisi toimia vieläkään.

Man of Steel on syvällinen ja visuaalisesti kaunis tunnelmointielokuva. Se on supersankarielokuvissa ensimmäinen laatuaan ja onnistuu siinä miltei täydellisesti. Epälineaarinen kerronta ja Hans Zimmerin scoren vahvistama melankolinen tunnelma tekevät elokuvasta monella tapaa ainutlaatuisen. Vaikka pätkän viimeiseen tuntiin meneekin ehkä himpun verran liikaa toimintaa, on elokuvan jättämä fiilis edelleen paikallaan. Oli myös kaikin tavoin oikea ratkaisu heittää Lex Luthorit suoraan romukoppaan ja ottaa Teräksen Miehelle vastus, joka voimatasoltaan vastasi häntä itseään. DC:n yritys luoda oma cinematic universe on tämän elokuvan perusteella hyvällä pohjalla. Nyt vain pidän sormeni ristissä jatkon osalta ja toivon, että firma ei kaadu omaan ylimielisyyteensä. Vaikka Marvel-fanipoika olenkin, haluan kuitenkin antaa DC:lle ainakin mahdollisuuden.

IMDB

 

thedesolationsofsmaug

Siitäkin huolimatta, että Taru Sormusten Herrasta (sekä kirja, että elokuvatrilogia) ovat pieni pala lapsuuttani, en koskaan mennyt Tolkien-tavaran kanssa varsinaisesti faniasteelle, vaikka Helmin Syvänteen taistelu onkin ehkä siistein asia yhdessäkään fantasiaelokuvassa. Redwallien kanssa kasvaneena minulle mieluisin fantasia oli aina se hieman kieli poskessa tehty satumaisempi setti ja haudanvakava Lord of The Rings luisteli hieman omien mieltymysteni ohi. Sitten tuli Hobitti. Värikkäät maailmat, hölmön överit toimintakohtaukset ja toinen toistaan persoonallisemmat kääpiöhahmot osoittautuivat jättipotiksi. Ja vaikka sarjan toinen osa, The Desolation of Smaug veikin sarjaa hieman synkempään suuntaan, oli satumainen fiilis edelleen vahvasti paikalla. Martin Freemanin ilmeikäs Bilbo on edelleen pirun viihdyttävää seurattavaa, Gandalf on jälleen kerran badass ja vähän tylsäksi ulkoiselta anniltaan paljastunut Smaugkin osoittautui upeaksi ääninäyttelijä Benedict Cumberbatchin ansiosta. Halijakaksikko Tauriel-Legolas tarjoaa överiä ninjailua vuosien tarpeisiin ja kuuluisa ”tynnyrikohtaus” oli yksi viihdyttävimmistä asioista valkokankaalla tänä vuonna. Minulla on vain yksi sana: Bombur.

IMDB

 

thedarkworld

Elokuvakokemuksia on monenlaisia. Positiivisia, negatiivisia, tunnelmallisia ja hilpeitä. Paras kokemus on kuitenkin se, kun astelet muutaman parhaan ystäväsi kanssa saliin syli täynnä popcornia (tässä tapauksessa kirjaimellisesti syli täynnä, onnettomuuksia tapahtuu)  ja nauratte yhdessä viihteen ja vitsien äärellä. Sitä Thor: The Dark World nimittäin oli. Viihdyttävä ja ennen kaikkea hauska. Upeaa tilannehuumoria. Täydellistä hahmojen koomisuuden käyttämistä ja viihdyttäviä ja kekseliäitä toimintakohtauksia. Minä en muista, milloin minulla olisi ollut teatterissa niin hauskaa, kuin minulla oli tämän kanssa. Vaikka juoni olikin hieman puolivillainen ja Loki-show peitti muutamia hahmoja hieman varjoonsa, en pääse yli siitä faktasta, että nauroin salissa vatsani kipeäksi. Odottamaton, mutta kaikin tavoin täydellisyyttä hipova kokemus. Vuoden paras score-taistelussa tämä pätkä myös jakaa ykkössijan. Kenen kanssa? Se selviää myöhemmin.

IMDB

 

ironman3

Minulta ei listaa ilman Iron Mania synny. Syksyn leffatykitys on kuitenkin ollut niin kova, että en Iron Manin kolmannen oman elokuvan Blu-Rayta ole paljoa ehtinyt kuluttaa. Hiljattain kuitenkin virkistin muistiani ja muistin, miksi rakastinkaan tätä elokuvaa niin paljon. Iron Man kolmosessa on kaikki haarniskoistu badassius, mitä kukaan voisi vaatia. Mutta siitäkin huolimatta tämä on Tony Stark show. Syvällisempi ja Starkin älykkyyttä korostavampi intensiivinen pätkä omaa paljon meriittejä. Sarjan ensimmäisen oikeasti uhkaavan pahiksen, rohkean twistin kenties ensimmäistä kertaa Marvelin sarjakuvaelokuvassa, kenties maailman siisteimmät toimintakohtaukset ja hyytävän tarttuvan ja tunnelmallisen scoren. Myös ensimmäistä kertaa Iron Man -elokuvassa saimme värejä. Avengers sai minulta ison miinuksen hyvin tylsän värimaailman takia. Iron Man 3 sen sijaan tarjoaa selkeän ja kauniin visuaalisen tyylin. Fanipoikapuolelta myös iso plussa siitä, miten Pepper Potts sai oman siivunsa toimintaa. Vaikka olen kyllä edelleen sitä mieltä, että maailma tarvitsee Rescue-elokuvan.

Minulla ei ole tästä elokuvasta mitään pahaa sanottavaa. Se on ehdotton suosikkini Marvelin Cinematic Universen repertuaarista ja jokainen katsomiskerta vain vahvistaa tätä mieltymystä. Mutta jos tämä elokuva oli jo käytännössä täydellinen, niin mikä voi enää nousta sen yläpuolelle?

IMDB

 

pacificrim

Jokainen, joka tuntee minut vähän keskimääräistä paremmin tietää, että Kaiju-elokuvat olivat aika iso palanen allekirjoittaneen lapsuutta. Godzilla, Mothra, King Ghidorah ja Rodan tulivat kaikki kauttaaltaan tutuiksi. Oli olemassa Jögge, jonka mielestä Godzilla Final Wars oli siistein asia, mitä ruudultaan pystyi tuijottamaan. Vuodet vierivät. Maailma muuttui. Eräänä iltana luin, kuinka Guillermo Del Toro on tekemässä elokuvaa, jonka tarkoitus on tehdä vahvasti kunniaa Kaiju-kulttuurille. Vaikka Jenkkigodzillan kauhut hengittivät edelleen niskassani, jäin odottamaan innolla. Del Toro oli mies, johon voisin luottaa missä tilanteessa tahansa. En kuitenkaan vielä siinä vaiheessa aivan käsittänyt, että mitä olisi tulossa. Kului puoli vuotta. Sitten saapui traileri.

Alkoi kuukausia kestävä piinaava odotus. Päivä lähestyi. Viimeiset viikot vietin tuskastellen, kun amerikkalaiset tuttavani hehkuttivat minulle elokuvaa, joka Suomeen ei vielä ollut saapunut. Vielä enemmän kaihersi tieto siitä, että olisin työmatkalla juuri ensi-iltapäivänä. Minä kuitenkin kestin. Ja viimein koitti päivä, jolloin sain astella tutulle rivin kuusi paikka kuudelle Kajaanin Bio Rexin ykkössalissa. Kaksi tuntia kului. Aivoillani oli hankaluuksia käsittää tapahtunutta.

Olin nähnyt elokuvan, jossa upeat näyttelijät tekevät upeita asioita maailman kauneimmissa ja värikkäimmissä otoksissa. Näin juonen, joka ei yrittänyt olla enemmän, mitä se oli. Se oli tarina, joka sisälsi kaiken tarvittavan. Näin, kuinka kaksisataametriset jättiläisrobotit käyttävät rahtauskontteja nyrkkirautoina lyödäkseen turpaan yhtä isoja alienjättimörköjä. Näin (ja yllätyin) kuinka kolme suosikkeihini kuuluvaa näyttelijää valtasi ruudun samaan aikaan (Idris Elba, Ron Perlman ja Burn Gorman). Upeat musiikit. Maailman siisteimmät toimintakohtaukset. Ei läheltä kuvattua sekasotkua, vaan isoja laajoja otoksia. Ei pakotettua rakkaustarinaa. Ei ärsyttäviä sivuhahmoja… Lisäksi, tällä elokuvalla on maailman paras tunnari. There, I said it.

Tämä nyt vain vaikuttaa listalta. Sitä se onkin. Minulla ei nimittäin riitä täysin sanat tähän kuvailemiseen. Pacific Rim osuu minulla siihen maagiseen väliin, jossa kohtaa kaikki se, mitä rakastin lapsena ja kaikki se, mitä rakastan nyt. Pacific Rim onkin elokuva, joka on tehty rakkaudella. Se näkyy ja se paistaa kauas. Minä rakastan miltä tämä elokuva näyttää, kuulostaa ja rakastan kaikkea sitä, mitä sen tekemiseen on käytetty. Del Toro herätti jälleen sisäisen kymmenvuotiaani. Ja nyt Pacific Rim 2 on ainoa asia, mitä maailmalta kaipaan. Koska today… WE’RE CANCELLING THE APOCALYPSE!

IMDB

- Killjoy, se kaveri, joka tarpoo Kaijunpaskassa ja jeesustelee Kainuun jokimaisemissa